Trainspotting (Mark Renton #2)

Irvine Welsh's delightful prose take on Chaucer's The Canterbury Tales as a picaresque novel is one of the unequalled monuments of Scottish Literature. Old English becomes a mixture of Lothian patois and our Sub-Germanic descendant of Middle English, so it was hardly surprising that Scots teens took the novel as their own. Chaucer's various characters have their analogues amongst the rag-tag collection of Lothian heroin addicts (& chums) replacing the Knight, the Wife of Bath, the Cook, the Nun and so on - although since Johhny Lee Miller does star in the movie, I can say there is a Miller's tale (!) It is highly entertaining as Mark Renton bowls along from one love affair with heroin to another, aspiring after the magic rip-off that propels him on to a more successful bourgeoisie existence but - like a modern day Barry Lyndon, - he merely transits from one betrayal to another regardless of the consquences. It's a great read, probably a greater read if you are a native speaker of Scots. The Times described it as the "voice of Punk," which of course it is not, (It was published in 1993!) - as if The Times would know punk from its elbow. It was however, one of the voices of young people at the time.

bf crec que és es llibre més ben escrit que he llegit en tot l'any quina locura

Kaikkihan ovat nähneet kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joten tarina on tuttu: narkkarit sekoilevat Edinburghissa. Tästä lähtökohdasta en osannut odottaa mitään sen erityisempää, sillä kirjan tapahtumat ovat varsin kaukana omasta elämästäni, ja kun tämä on vieläpä kirjoitettu paksulla Skotlannin murteella, niin lukeminen eteni melko verkkaista tahtia. Eikä juoni sitten sen kummoisempi ollutkaan, kirja koostuu melko irrallisen oloisista episodeista, joiden näkökulmahenkilö vaihtelee, mutta meininki on aina samanlaista: jos ei piikitetä niin ryypätään ja jos ei tapella niin vongataan pesää.

Yhtä minä vain junista tykkäävänä ihmisenä mietin: miksi kirjan nimessä puhutaan junien bongailusta? Elokuvan näkemisestä on iäisyys, mutta muistan, että siinä junat esiintyivät lähinnä vieroitustuskissa pyörivää Rentonia piinaavina tapettikuvioina (sikäli jos muistan oikein) — vaan kun kirjan vieroitushourekohtauksessa ei ollut edes junatapettia! Noh, kirjan loppupuolella sitten, kun jäljellä oli enää kymmenesosa, päästään lukuun ”Trainspotting at Leith Central Station”. Vihdoinkin, ajattelin, vihdoinkin päästään kirjan ydinlukuun, siihen, mistä tässä kaikessa on kyse.

Mutta JU-MA-LAU-TA en ollenkaan osannut odottaa sitä, millainen isku palleaan sieltä tuli! Muutaman rivin mittainen kuvaus siitä, millainen menneen maailman symboli purkamista odottava Leithin keskusasema oli, ja sitten... sitten... niin, sitten puhkesin puhkesin aivan holtittomaan itkuun, kun koko kirjan ydin niin koruttomasti ja ikään kuin ohimennen vain heitettiin kasvoilleni ja sen jälkeen jatkettiin matkaa eikä siihen sitten enää koskaan palattu.

Se on tällaiselle kaiken lukeneelle nirsoilijalle melkoinen kokemus. Ja sellaista on hyvä kirjallisuus, sellaista mikä viiltää suoraan sieluun.